Performance artist at the conference of European Philosophy

2016-08-25 13.26.34When a performance artist or a practitioner of artistic research attends a conference organised by the Society for European Philosophy, then one should always ask: why? Not because this would implicate lower self-esteem, hierarchy, class or power relations, but one should ask why philosophy, as much as one should as why quantum mechanics?, why cerebral plasticity? Or why psychoanalysis?
However, I am not proposing a defeated or cynical positioning for thinking, but a sombre one, since it is philosophy itself, in many ways, which summons itself about the same trouble with the world, production, thinking, objects, nature or the real as does art? The world is produced through cuts of reason, wherein a process of a scalpel, and the decision, decaedere, is the way to cut off from the real. We cut off from the real, and there the performance artists, or the artists in general, are aligned with the philosopher. Again, this is not a defeated and cynical question, but a rigorous estimation of positions we produce.
Through reason and reflection, we create a distance and positions, which are the primary functions of philosophical thought, also. For instance, we think through dyad concepts, but often in the artist discourse, we do not use this kind of jargon.
So, I have been sitting and sweating in the classrooms of the Regent’s University, while the hottest day of English summer has enclosed London into a clammy bosom. I have tried to maintain a thought, where the point for all of this perspiration is not to gain more cognitive capital, but maybe to consider performance, not as an object for philosophising. A general proposition seem to become more apparent, where we should not augment practice with more up-to-date theory, but carefully pay attention, how and in what ways performance art practice needs philosophy, and philosophers? And even more so, it is important to pay attention, how performance art thinks indifferently and irreducibly with philosophy. Therefore, how to do things with performance, is a very particular question when it comes to thinking. What are the things performance does, and how?
Art is matter, and a thought of art is matter. There are no exclusive interpretations or reflections of reality. Artistic practice thinks in its right, without the philosophical representatives, but it needs to regard thinking rigorously alongside the other forms of thought.

The paper presented at the conference is here.

Advertisements

Tutkimuksen aloittamisesta, puista ja pilvistä

Ystäväni tuli kylään ja seisahtui ikkunan edessä olevan kirjoituspöytäni ääreen ja totesi: ”Tuota puuta sinä siis katselit kun kirjoitit väitöskirjaasi”. ”Ei, ei”, minä kiirehdin korjaamaan, ”kirjoituspöytä oli ennen toisessa paikassa, toisen ikkunan luona ja minä katselin kyllä puuta, mutta se oli tuo toinen puu”, ja osoitin ystävälleni näkymää ikkunasta, missä valtava kuusi kohoaa talojen ja muiden puiden yläpuolelle jyhkeänä ja vähän yksinäisenä. Ja vaikka aina olin ajatellut, että ikkunasta katsominen kuuluu olennaisena osana kirjoittamiseeni, ehkä vasta sillä hetkellä tajusin juuri tuon nimenomaisen puun merkityksen koko taannoiselle kirjoitustyölleni.

Nyt istun siis toisen ikkunan ääressä, toisen puun latvuksia tuijottaen ja mietin miten kirjoittaa tämän puun kanssa. Kohta minulla on myös työhuone ja mietin, mitä sen ikkunasta näkyy.

Tutkimuksen aloittaminen on aina haasteellista. Ajatus aloittamisesta on tutkimuksen yhteydessä jo lähtökohtaisesti kompleksinen; tutkimushan rakentuu aina jo olemassa olevan tiedon päälle, rakenteisiin ja väliin, suhteessa siihen mitä on kirjoitettu ja puhuttu. Tässä tapauksessa suhteessa myös esityksiin – niin kulttuurisiin esityksiin kuin taidekontekstissa tapahtuviin esityksiin – niihin mitä olen tehnyt, olen tekemässä, mitä olen nähnyt, mistä olen lukenut. Olen myös hyvin tietoinen tiedon rakentumisen ja rakentamisen henkilökohtaisuudesta; väistämättä omat henkilökohtaiset kokemuksieni vaikuttavat käsittelemiini asioihin, siihen mitä katson, miten näen, mitä rajaan ja mitä jätän pois. Tai mitä ymmärrän, ja missä ymmärrykseni rajat tulevat vastaan.

Mutta nyt olen tässä, kotona kirjoituspöydän ääressä, pohdin tutkimustani esityksestä ja instituutioista; pohdin kirjastoa instituutiona ja paikkana, vähän myös koulua (vaikka vielä ei ole sen aika), omia ennakko-oletuksiani ja kokemuksiani noista paikoista; sitä miten nämä instituutiot, jokapäiväiset julkiset paikat, tuottavat esityksiä, esityksellisyyttä, tapahtumia ja tapahtumankaltaisuutta. Toisin sanoen pohdin sitä, miten performatiivinen käänne näkyy instituutioissa. Mietin miten minä taitelijana voin osallistua tuohon esitysten jatkumoon, ja millaista tietoa taiteilija-tutkijana esitysten kautta voi nähdä ja tuottaa. Mietin ja kuvittelen.

On elokuu ja työsopimus alkaa vasta syyskuussa mutta niin,  voi varmaan sanoa, että olen jo aloittanut. Luen ja kirjoitan, suunnittelen ja sovin tapaamisia. Päädyin lukemaan pari kirjaa nykymaantieteestä (kiinnostava ala!), kun etsin tietoa paikan ja tilan määrittelyistä. Pöydällä on myös sosiologian ja sukupuolentutkimuksen tekstejä, kaksi käsikirjoitusta tuleviin esityksiini liittyen ja pari romaania, joihin aion käsikirjoituksissani viitata (palaan teksteihin myöhemmin tässä blogissa).

Olen miettinyt myös tutkimuksen olosuhteita. Olen iloinen ja kiitollinen Suomen Akatemialle, että meillä on taloudelliset edellytykset tehdä tutkimusta. Arkisemmassa mittakaavassa huomaan, että tarvitsen ikkunan. Kova tuoli on hyvä, ainakin toistaiseksi. Ajattelu on aina myös ruumiillista, ja kirjoittaminen materiaalista. Täytyy alkaa taas urheilla säännöllisesti, muuten en kestä istumista.

Katson ikkunasta ulos. Ehkä tästä ikkunasta katsoen huomioni ei kiinnity niinkään puuhun ja kattoon sen takana vaan ennemminkin taivaalla liikkuviin pilviin. Nyt ne ovat harmaita, mutta varsin kevyitä. Silmä seuraa liikettä helposti, ne matkaavat koilliseen. Pilvien välissä pilkottaa uskomaton sininen.