On­line event: How To Do Things With Per­for­mance Grande Fi­nale

The concluding event of the artistic research project takes the form of an exhibition.

Now, when the four-year Academy of Finland funded project How To Do Things With Performance (HTDTWP) is completed, we want to share our experiences with an interested public in the form of an exhibition, displaying and screening some of the things done, and to have some conversations about our experiences and future plans in order to enable an active engagement with the material.

We have also invited our advisory board and some artists working with various forms of performance to join us for this two-day event. Welcome!

Visiting artists: Anna Cadia, Tellervo Kalleinen, Jamie MacDonald, Salla Salin and Eero Yli-Vakkuri.

6.5.2021 at 11:00 – 7.5.2021 at 16:00

See the full program & registration here:

https://www.uniarts.fi/en/events/online-event-how-to-do-things-with-performance-grande-finale/

Tutkimuspäivät, podcast osa 5

Miten tehdä asioita esityksellä -podcast osassa viisi tarkastelemme neljä vuotta kestäneen tutkimuksen kokonaisuutta järjestämiemme tutkimuspäivien kautta. Keskustelu on äänitetty 31.8.2020.

Miten tehdä asioita esityksellä verkkoympäristöissä? podcast osa 4

Keväällä 2020 korona pandemia siirsi opetukset ja tapaamiset verkkoympäristöihin ja toi esiin uusia kysmyksiä elävästä esityksestä. Podcast sarjan neljännessä osassa keskustelemme miten käsitys esityksestä on kevään aikana muuttunut sekä esityksen ja opetuksen suhteesta teknologioihin.

Keskustelu on äänitetty Teams-sovelluksen avulla 26.5. 2020.

Huomioita työtavoista ja akateemisista käytännöistä, podcast osa 3

Kolmannessa keskustelussa aiheena ovat työtavat, tulokset ja akateemiset käytännöt. Äänitetty Hyvinkäällä 30.11.2019.

Katkoksia ja aukkoja? podcast osa 2

Aukkoja, kuiluja, juopia? Hyödyllisiä ja inspiroivia katkoksia? Sitä, mitä se voisi tarkoittaa esityksen ja tutkimuksen yhteydessä pohditaan podcast sarjan toisessa osassa.  Keskustelu on äänitetty Teatterikorkeakoulussa Helsingissä 29. tammikuuta 2019.

Miten tehdä asioita esityksellä? podcast osa 1

Vuosien varrella olemme toisinaan äänittäneet työryhmämme keskusteluita, ja nyt vihdoin olen editoinut osan keskusteluista podcast-sarjaksi.

Tässä ensimmäisessä osassa suunnittelemme osallistumista PSi2019 -konferenssiin, jonka teemana on ‘elastisuus’. Työryhmämme – Annette Arlander, Hanna Järvinen, Tero Nauha ja Pilvi Porkola – keskustelee siitä, miten  joustava tai elastinen ymmärryksemme esityksestä on.  Äänitetty Tampereella 15.joulukuuta 2018. Kesto: 16:26

 

 

 

Loppuvuoden vetäytyminen

Marraskuun viimeisenä viikonloppuna vetäydyimme työryhmämme kanssa kokoustamaan talvisiin maisemiin hotelli Sveitsiin, Hyvinkäälle. Ohjelmassa oli kokousmaraton: menneen summaamista ja ensi vuoden suunnittelua.

Kulunut vuosi on ollut kiireinen: olemme osallistuneet konferensseihin muun muassa Zurichissa, Calgaryssa ja Göteborgissa. Olemme järjestäneet kaksi tutkimuspäivää sekä tehneet esityksiä ja kirjoittaneet artikkeleita. Projekti päättyy kesällä 2020, eikä loppukausi näytä yhtään vähemmän vilkkaalta.

Alkuvuodesta julkaisemme kirjan Performanssifilosofia, joka on ensimmäinen performanssifilosofiaa käsittelevä suomenkielinen artikkelikokoelma. Kirjassa on käännösartikkeleita mm. Laura Cullilta, Karen Baradilta, Walter Mignololta sekä Matthew Goulishilta.

Keväällä meillä on tarkoitus vetää Teatterikorkeakoulussa osana Tutken opetusta työpaja tohtori- ja maisteriopiskelijoille erilaisista konferenssi presentaatioiden muodoista. Taiteellisessa tutkimuksessa, mutta yhä enenevässä määrin myös muilla aloilla, konferenssiesitelmät eivät ole enää vain paperista lukemista vaan oman tutkimuksen esittely voi toteutua monessa eri muodossa: työpajana, keskusteluna, performanssina tai vaikkapa osallistavana esityksenä.

”Miten tehdä asioita esityksellä?” – projekti huipentuu huhtikuussa lopputapahtumassa. Luvassa on ainakin kutsuvieraiden esityksiä ja puheenvuoroja sekä näyttely. Tervetuloa kaikki Teatterikorkeakouluun viikolla 16!

 

Vuosi professorina, arkisen näyttämöllistämisestä

Vuosi professorina – performanssiluento -esityksen lähtökohtana oli kaksi ajatusta: ensinnäkin minua kiinnosti arkisten ja henkilökohtaisten havaintojen tuominen esityskontekstiin, näyttämölle. Toiseksi, esitys oli osa tekemääni taiteellista post doc tutkimusta, jossa pohdin henkilökohtaista kokemusta instituutiosta ja sen esityksellistämistä.

Esitys oli noin tunnin mittainen performanssiluento, joka toteutin Puoli-Q teatterissa syyskuussa 2019. Luento koostui henkilökohtaisesta ”rupattelusta”, erilaisten kokemusten ruumiillistamisesta, näyttämölle luoduista tunnelmista ja tilanteista. Minua kiinnosti esimerkiksi se, miltä professorina olo kuulostaa (huminalta, joka voimistuu ja voimistuu) tai miltä professorina olo tuntuu (siltä että puhaltaa ilmapalloa uudestaan ja uudestaan ja antaa sen valua tyhjäksi).  Näytin yleisölle valokuvia, jotka olin kuvannut työhuoneeni ikkunasta, josta avautui maisema Merihakaan. Aika kuluu, sää muuttuu, välillä ei sekään. Arkinen muuttuu oudoksi, kun valo alkaa räpsyä tavalla, joka ei ollut odotettavissa, tai kun esineet alkavat pudota hitaasti pöydältä. Jostain nousee sumua, joka peittää työhuoneen.

Esitys kertoi ammattinimikkeen mukanaan tuomista odotuksista, yrityksestä sopeutua niihin sekä oman identiteetin paikantamisesta uudelleen. Lopulta se kertoi, kuten eräs katsojista totesi, sukupolvitarinaa, jossa työelämä ja turismi, irrallisuus ja ulkopuolisen näkökulma, ovat rinnasteisia.

Arkisten asioiden tuominen näyttämölle muuttaa niitä; yhtäältä se kohottaa asioita ja irrottaa ne omasta kontekstistaan, toisaalta se mahdollistaa niiden lähemmän tarkastelun. Kun vedenkeittimen asettaa keskelle näyttämöä, laittaa sen päälle ja ääni mikitetään salin täyttäväksi kohinaksi, arkinen ja huomaamaton muuttuvat paitsi näkyväksi, myös luovat tietynlaiset tunnelman. Vastaavasti tapahtuu, kun rikkinäinen printteri käynnistetään uudelleen ja uudelleen, ja ääni niin ikään toistuu vahvistimien kautta. Esitystilanteesta tulee eräänlainen laboratorio, jossa on mahdollista havainnoida kulloinkin kyseessä olevaa asiaa, leikitellä sillä ja tuoda siitä näkyviin erilaisia puolia.

Esitys perustui kokemuksiini taiteellisen tutkimuksen professorina Teatterikorkeakoulussa, Taideyliopistossa 2017-18. Myös monissa aiemmissa esityksissäni, esimerkiksi No More Broke Hearts (Kiasma-teatteri 2013) ja Make My Day (Mad House Helsinki 2015) -esityksissä lähtökohtanani olivat henkilökohtaiset kokemukset  ja niiden tuominen näyttämölle. No More Broken Hearts keskittyi vanhoihin rakkauskirjeisiini ja pohdintoihin siitä, miten rakastunut ihminen ilmaisee itseään, mitä kaipuu tuottaa ja miltä omat tunteet näyttävät vuosia myöhemmin. Make My Day -esityksessä kerroin erilaisista arkisista sattumuksista samalla kun kymmenvuotias poikani luki sarjakuvia nojatuolissa näyttämön etualalla. Arkisten fragmenttien lisäksi näyttämöllä oli myös äidin ja pojan suhde.

Esityksissä, jotka perustuvat omaelämäkerralliselle materiaalille, työstän samankaltaisia asioita kuin muissakin esityksissäni; näkökulmaa, dramaturgiaa, esityksen ja esiintymisen rytmiä sekä sitä, millaisia tunnelmia haluan luoda. Omaelämäkerrallisuus tuo toki mukanaan myös omanlaisiaan kysymyksiä mm. etiikasta. Kun kerron itsestäni, tulen kertoneeksi myös muista. Kysymys on valintojen ja rajausten tekemisestä. Omaelämäkerrallisia esityksiä tehdessä ’etäisyys’ on hyvä työkalu: millaisia etäisyyksiä rakennan suhteessa materiaaliin tai millaisia etäisyyksiä tarjoan katsojalle. Toki näyttämö ja esityskonteksti jo itsessään tarjoavat tietynlaista etäisyyden ja konstruktion, jonka puitteissa asioita katsotaan.

 

Käsikirjoitus, konsepti ja esiintyminen: Pilvi Porkola

Valosuunnittelu: Mia Kivinen

Äänisuunnittelu: Pilvi Porkola

Koreografinen konsultointi: Emmi Venna

Kuvat: Pate Pesonius

Kiitos CfARille esityksen tuotantokulujen tukemisesta.

 

 

 

Terveiset Calgarysta

Performance Studies International #25 konferenssi, teemana Elasticity, kokoontui tänä vuonna Calgaryssa, Kanadassa. Calgary on kuuluisa paitsi jääkiekosta, myös jokavuotisesta rodeo-tapahtumastaan, The Stampedesta.

Psi#25 -konferenssissa HTDTWP työryhmän presentaatio toteutettiin  Long Table -keskusteluformaatin sovelluksena, jossa yleisö kutsuttiin pöydän ääreen keskustelemaan lyhyiden alustusten pohjalta. Osallistujan ‘puheenvuoro’ saattoi sisältää myös esiintymistä, toimintaa. Aluksi Annette esitteli konseptin ja työryhmän. Omassa alku puheenvuorossaan Annette pohti muun muassa self diffractionin käsitettä. Hanna ja Tero eivät olleet paikalla fyysisesti, vaan heidän mukanaolonsa tapahtui ennalta suunnitelluin miniperformanssein. Hannan alter ego Yksisarvinen puhui otsikolla “How to Be a Unicorn?” ja Teroa edusti Ender hahmo, jonka äänenä oli erilaisia radiotaajuuksia, ja joka kommentoi keskustelua ajoittain erilaisin piippauksin ja surinoin. Minä puhuin lyhyesti suhteesta arkisiin esineisiin, siitä, miten esineet esiintyvät, toimivat ja saavat meidätkin toimimaan, ja toin pöytään erilaisia esineitä, joita osallistujat saattoivat halutessaan käyttää.

Olimme valinneet Long table-formaatin jotta saisimme aikaan keskustelua. Vastaava kokeilumme taannoin SAR konferenssissa Zurichissa viime keväänä rönsyili ja yleisön palautteena oli, että keskustelun alustus jäi vajaaksi. Tällä kertaa meillä oli selkeämmät alustukset ja painotimme keskustelun kysymyksiä: 1) how do we do things with ‘performance’? 2) how elastic should our understanding of ‘performance’ be? ja 3) what ‘doing things’ entails in various contexts? Toki tälläkin kertaa keskustelu kulki keskustelijoiden mukana moneen suutaan, mutta oli hauskaa, että osallistujat (ks. kuva alla) ottivat kutsun esiintyä tosissaan. Jälkeenpäin sain hyvää palautetta keskustelusta eräältä australialaiselta osallistujalta. Hän sanoi, että keskustelumme oli ollut hänelle muistutus siitä, että akateemisessa presentaatiossa on variaatioita; voi olla leikkisä ja hieman hullu, ja silti pysyä asiassa ja olla akateeminen.

Konferenssit ovat usein kuin akateemisia hyökyaaltoja, tarjontaa on paljon, ja se, löytääkö juuri itseä kiinnostavia keskusteluja tuntuu toisinaan sattumalta. Tällä kertaa olin erityisen iloinen Katie Schaagin “Plastic’s Elastic Affects” -työpajasta, jossa pohdimme suhdettamme osallistujien mukanaan tuomiin muoviesineisiin, sekä niiden henkilökohtaisiin ja kulttuurisiin merkityksiin. Koska olen itse pohtinut arkista ja henkilökohtaista suhdetta meitä ympäröiviin esineisiin, oli inspiroivaa kuulla ajatuksia toisenlaisista näkökulmasta, ja havahtua jälleen ajatukseen miten keskeistä esineiden maailma on elinpiirissämme ja miten näkökulmien kirjo aiheeseen on loputon. Schaagin tutkimuksen lähtökohtana on kriittinen femme-queer estetiikka, identiteetin ja seksuaalisuuden suhde materiaaliin, siis muoviin.

Konferenssin pääpuhujina olivat filosofi Alva Noe, tanssija-koreografi Lee Su-Feh ja taiteilija, ohjaaja-tuottaja Mii-Sum-In-Iskum, kanadalaiselta nimeltään Justin Many Fingers. Itselleni jäi erityisesti mieleen Blackfoot alkuperäiskanssaan kuuluvan Justin Many Fingersin huomio alkuperäiskieleten kääntämisen haasteellisuudesta. Hän kertoi esimerkkinä, että Blackfootin siksikan kielessä tervehdystä tarkoittava sanan oki tarkoittaa sukujen kohtaamisesta, minun verilinjani kohtaa sinun verilinjasi. Samaa kantaa on sana ohki, joka tarkoittaa vettä. Tervehdyksen taustalla on siis ajatus paitsi sukupolvien kohtaamisesta, myös virtaamisesta ja ihmisen riippuvuus luonnosta ja sen resursseista, vedestä. Vesi siksakan kielellä kantaa siis enemmän merkityksiä kuin mitä olemme tottuneet ajattelemaan, kun puhumme vaikkapa lasissa olevasta vedestä.

Viimeisenä päivänä oli mahdollisuus osallistua Kanadan kalliovuorille suunnatulle retkelle Banffiin. Reilun tunnin matkan päässä Calgaryn tasankomaisema muuttuu äkkkiä hurjiksi vuoriksi ja metsiksi.

 

Kuvat: Pilvi Porkola

Ruukku #11 is published!

 

 

Ruukku #11 is published! Contributors for this issue are Stephen Bain, Mieko Kanno, Anu Vehviläinen, Elisabeth Belgrano, Elina Seye, Lea Kantonen, Pekka Kantonen, Hanna Järvinen, Pilvi Porkola, Tero Nauha and Annette Arlander.

“In the research project How to do things with performance, we have focused on performance in a broad sense. Although performance is mostly understood in a broad sense as a “doing”, there is a tendency to hark back to the colloquial uses of the word associating to performing arts, and the idea of “showing doing”. This is also the way performance is understood by many of the contributors to in this issue. We want to emphasize a wider understanding of performance as a process, and thus also a more-than-human activity.” Read the full editorial here

Thank you for joining with us at Publics for the launch!