Vuosi professorina, arkisen näyttämöllistämisestä

Pilvi_Porkola_Prof_0013_raj – kopio.jpg

Vuosi professorina – performanssiluento -esityksen lähtökohtana oli kaksi ajatusta: ensinnäkin minua kiinnosti arkisten ja henkilökohtaisten havaintojen tuominen esityskontekstiin, näyttämölle. Toiseksi, esitys oli osa tekemääni taiteellista post doc tutkimusta, jossa pohdin henkilökohtaista kokemusta instituutiosta ja sen esityksellistämistä.

Esitys oli noin tunnin mittainen performanssiluento, joka toteutin Puoli-Q teatterissa syyskuussa 2019. Luento koostui henkilökohtaisesta ”rupattelusta”, erilaisten kokemusten ruumiillistamisesta, näyttämölle luoduista tunnelmista ja tilanteista. Minua kiinnosti esimerkiksi se, miltä professorina olo kuulostaa (huminalta, joka voimistuu ja voimistuu) tai miltä professorina olo tuntuu (siltä että puhaltaa ilmapalloa uudestaan ja uudestaan ja antaa sen valua tyhjäksi).  Näytin yleisölle valokuvia, jotka olin kuvannut työhuoneeni ikkunasta, josta avautui maisema Merihakaan. Aika kuluu, sää muuttuu, välillä ei sekään. Arkinen muuttuu oudoksi, kun valo alkaa räpsyä tavalla, joka ei ollut odotettavissa, tai kun esineet alkavat pudota hitaasti pöydältä. Jostain nousee sumua, joka peittää työhuoneen.

Pilvi_Porkola_Prof_9903

Esitys kertoi ammattinimikkeen mukanaan tuomista odotuksista, yrityksestä sopeutua niihin sekä oman identiteetin paikantamisesta uudelleen. Lopulta se kertoi, kuten eräs katsojista totesi, sukupolvitarinaa, jossa työelämä ja turismi, irrallisuus ja ulkopuolisen näkökulma, ovat rinnasteisia.

Arkisten asioiden tuominen näyttämölle muuttaa niitä; yhtäältä se kohottaa asioita ja irrottaa ne omasta kontekstistaan, toisaalta se mahdollistaa niiden lähemmän tarkastelun. Kun vedenkeittimen asettaa keskelle näyttämöä, laittaa sen päälle ja ääni mikitetään salin täyttäväksi kohinaksi, arkinen ja huomaamaton muuttuvat paitsi näkyväksi, myös luovat tietynlaiset tunnelman. Vastaavasti tapahtuu, kun rikkinäinen printteri käynnistetään uudelleen ja uudelleen, ja ääni niin ikään toistuu vahvistimien kautta. Esitystilanteesta tulee eräänlainen laboratorio, jossa on mahdollista havainnoida kulloinkin kyseessä olevaa asiaa, leikitellä sillä ja tuoda siitä näkyviin erilaisia puolia.

Pilvi_Porkola_Prof_9971 – kopio

Esitys perustui kokemuksiini taiteellisen tutkimuksen professorina Teatterikorkeakoulussa, Taideyliopistossa 2017-18. Myös monissa aiemmissa esityksissäni, esimerkiksi No More Broke Hearts (Kiasma-teatteri 2013) ja Make My Day (Mad House Helsinki 2015) -esityksissä lähtökohtanani olivat henkilökohtaiset kokemukset  ja niiden tuominen näyttämölle. No More Broken Hearts keskittyi vanhoihin rakkauskirjeisiini ja pohdintoihin siitä, miten rakastunut ihminen ilmaisee itseään, mitä kaipuu tuottaa ja miltä omat tunteet näyttävät vuosia myöhemmin. Make My Day -esityksessä kerroin erilaisista arkisista sattumuksista samalla kun kymmenvuotias poikani luki sarjakuvia nojatuolissa näyttämön etualalla. Arkisten fragmenttien lisäksi näyttämöllä oli myös äidin ja pojan suhde.

Esityksissä, jotka perustuvat omaelämäkerralliselle materiaalille, työstän samankaltaisia asioita kuin muissakin esityksissäni; näkökulmaa, dramaturgiaa, esityksen ja esiintymisen rytmiä sekä sitä, millaisia tunnelmia haluan luoda. Omaelämäkerrallisuus tuo toki mukanaan myös omanlaisiaan kysymyksiä mm. etiikasta. Kun kerron itsestäni, tulen kertoneeksi myös muista. Kysymys on valintojen ja rajausten tekemisestä. Omaelämäkerrallisia esityksiä tehdessä ’etäisyys’ on hyvä työkalu: millaisia etäisyyksiä rakennan suhteessa materiaaliin tai millaisia etäisyyksiä tarjoan katsojalle. Toki näyttämö ja esityskonteksti jo itsessään tarjoavat tietynlaista etäisyyden ja konstruktion, jonka puitteissa asioita katsotaan.

 

Käsikirjoitus, konsepti ja esiintyminen: Pilvi Porkola

Valosuunnittelu: Mia Kivinen

Äänisuunnittelu: Pilvi Porkola

Koreografinen konsultointi: Emmi Venna

Kuvat: Pate Pesonius

Kiitos CfARille esityksen tuotantokulujen tukemisesta.

 

 

 

Advertisements

HTDTWP at CARPA 6

The sixth CARPA (Colloquium on Artistic Research in Performing Arts) took place at the Kiasma Theatre and in collaboration with the ADIE (Artistic Doctorates in Europe) research project, with a very broad and multi-faceted theme “Artistic research performs and transforms: Bridging practices, contexts, traditions & futures”, which we responded to by proposing  a lecture performance called “The transformative potential of performance”.  Each of us prepared one section, playing with our own themes and tools, and then we ended by performing together as a quartet. Here is the introductory text, based on the abstract, that I read at the beginning, (above photo by Hanna Järvinen, other photos by Mia Jalerva):

Today the research project How to do things with performance? will examine the transformative potential of performance in a practical and experimental manner, from a critical, social, environmental, and aesthetic perspective, in this lecture performance, which consists of talks, a participatory dance event or office disco, and a quartette or sound performance. The questions explored are the following:

  • Tero Nauha: How do practices, institutions, and potentialities correlate futures? By building bridges between traditions and futures, what do we reclaim for our use?
  • Pilvi Porkola: How do public space and private space overlap and intersect in the context of an institution, like an office? How to perform “the office”?”
  • Annette Arlander: Could expanding the idea of who or what performs assist in decolonizing our relationship to the environment, to everything else around us?
  • Hanna Järvinen: Is what makes performance performance an aesthetic quality and if so, what differentiates it from the not-aesthetic?

Let’s begin.

And then we began, with Tero, who presented a theoretical paper called “The End”, without visuals this time:

Then Pilvi  told about her work with institutions and invited everybody for an office disco, which turned out to be the transformative and participatory highlight of the show:

Then my video essay with voice-over text “Revisiting the Juniper” was screened, while I posed next to it:

Then Hanna read and showed some code, and talked about the performativity of code and the aesthetics involved:

As a grande finale we performed a sound score with papers, the core idea and starting point for the whole lecture performance:

Much of the positive feedback we received (that came to my ears) had to do with the ‘gaps’ between our individual parts, which all stood in a rather stark contrast to each other. Here we suddenly had the productive gaps that we did not really get at during our session at the SAR conference in Zürich. In some sense the gaps between our diverse approaches, which we did not try to bridge or explain in any way, probably invited the audience members to consider what the connection was or could be. For me those ‘gaps’ provided space, literally a place for the multiplicity of approaches to performance, a feeling that  in those gaps there is a space for almost anything or everything, and thus also  space for me and you and all kinds of things…  Well, looking at the images I nevertheless realize I should have chosen a black skirt.

Terveiset Calgarysta

Performance Studies International #25 konferenssi, teemana Elasticity, kokoontui tänä vuonna Calgaryssa, Kanadassa. Calgary on kuuluisa paitsi jääkiekosta, myös jokavuotisesta rodeo-tapahtumastaan, The Stampedesta.

Psi#25 -konferenssissa HTDTWP työryhmän presentaatio toteutettiin  Long Table -keskusteluformaatin sovelluksena, jossa yleisö kutsuttiin pöydän ääreen keskustelemaan lyhyiden alustusten pohjalta. Osallistujan ‘puheenvuoro’ saattoi sisältää myös esiintymistä, toimintaa. Aluksi Annette esitteli konseptin ja työryhmän. Omassa alku puheenvuorossaan Annette pohti muun muassa self diffractionin käsitettä. Hanna ja Tero eivät olleet paikalla fyysisesti, vaan heidän mukanaolonsa tapahtui ennalta suunnitelluin miniperformanssein. Hannan alter ego Yksisarvinen puhui otsikolla “How to Be a Unicorn?” ja Teroa edusti Ender hahmo, jonka äänenä oli erilaisia radiotaajuuksia, ja joka kommentoi keskustelua ajoittain erilaisin piippauksin ja surinoin. Minä puhuin lyhyesti suhteesta arkisiin esineisiin, siitä, miten esineet esiintyvät, toimivat ja saavat meidätkin toimimaan, ja toin pöytään erilaisia esineitä, joita osallistujat saattoivat halutessaan käyttää.

Olimme valinneet Long table-formaatin jotta saisimme aikaan keskustelua. Vastaava kokeilumme taannoin SAR konferenssissa Zurichissa viime keväänä rönsyili ja yleisön palautteena oli, että keskustelun alustus jäi vajaaksi. Tällä kertaa meillä oli selkeämmät alustukset ja painotimme keskustelun kysymyksiä: 1) how do we do things with ‘performance’? 2) how elastic should our understanding of ‘performance’ be? ja 3) what ‘doing things’ entails in various contexts? Toki tälläkin kertaa keskustelu kulki keskustelijoiden mukana moneen suutaan, mutta oli hauskaa, että osallistujat (ks. kuva alla) ottivat kutsun esiintyä tosissaan. Jälkeenpäin sain hyvää palautetta keskustelusta eräältä australialaiselta osallistujalta. Hän sanoi, että keskustelumme oli ollut hänelle muistutus siitä, että akateemisessa presentaatiossa on variaatioita; voi olla leikkisä ja hieman hullu, ja silti pysyä asiassa ja olla akateeminen.

Konferenssit ovat usein kuin akateemisia hyökyaaltoja, tarjontaa on paljon, ja se, löytääkö juuri itseä kiinnostavia keskusteluja tuntuu toisinaan sattumalta. Tällä kertaa olin erityisen iloinen Katie Schaagin “Plastic’s Elastic Affects” -työpajasta, jossa pohdimme suhdettamme osallistujien mukanaan tuomiin muoviesineisiin, sekä niiden henkilökohtaisiin ja kulttuurisiin merkityksiin. Koska olen itse pohtinut arkista ja henkilökohtaista suhdetta meitä ympäröiviin esineisiin, oli inspiroivaa kuulla ajatuksia toisenlaisista näkökulmasta, ja havahtua jälleen ajatukseen miten keskeistä esineiden maailma on elinpiirissämme ja miten näkökulmien kirjo aiheeseen on loputon. Schaagin tutkimuksen lähtökohtana on kriittinen femme-queer estetiikka, identiteetin ja seksuaalisuuden suhde materiaaliin, siis muoviin.

Konferenssin pääpuhujina olivat filosofi Alva Noe, tanssija-koreografi Lee Su-Feh ja taiteilija, ohjaaja-tuottaja Mii-Sum-In-Iskum, kanadalaiselta nimeltään Justin Many Fingers. Itselleni jäi erityisesti mieleen Blackfoot alkuperäiskanssaan kuuluvan Justin Many Fingersin huomio alkuperäiskieleten kääntämisen haasteellisuudesta. Hän kertoi esimerkkinä, että Blackfootin siksikan kielessä tervehdystä tarkoittava sanan oki tarkoittaa sukujen kohtaamisesta, minun verilinjani kohtaa sinun verilinjasi. Samaa kantaa on sana ohki, joka tarkoittaa vettä. Tervehdyksen taustalla on siis ajatus paitsi sukupolvien kohtaamisesta, myös virtaamisesta ja ihmisen riippuvuus luonnosta ja sen resursseista, vedestä. Vesi siksakan kielellä kantaa siis enemmän merkityksiä kuin mitä olemme tottuneet ajattelemaan, kun puhumme vaikkapa lasissa olevasta vedestä.

Viimeisenä päivänä oli mahdollisuus osallistua Kanadan kalliovuorille suunnatulle retkelle Banffiin. Reilun tunnin matkan päässä Calgaryn tasankomaisema muuttuu äkkkiä hurjiksi vuoriksi ja metsiksi.

 

Kuvat: Pilvi Porkola

Elasticity in Calgary – Elastisuutta Calgaryssa

HTDTWP valmistautuu kuumeisesti PSI #25-konferenssiin Calgaryssa 4-7 heinäkuuta. Siellä järjestämme avoimen performatiivisen paneelikeskustelun  “pitkän pöydän” muodossa, kehitelmänä Louis Weaverin Long table formaatista, otsikolla “Elastic Connections – Creativity, Resistance, Resilience: Long Table”. Osa tutkimusryhmästä jää Euraasiaan muihin tehtäviin  – ja helpottaa samalla hiukan hiilijalanjälkeämme. Onneksi heidän aliaksensa rientävät avuksi (katso kuva yllä).

HTDTWP is feverishly preparing for the PSi #25 conference in Calgary 4-7 July. We are organizing an open performative panel as a version of the long table, developed by Louis Weaver, with the title “Elastic Connections – Creativity, Resistance, Resilience: Long Table”. Part of the research group will stay in Eurasia with other duties – mitigating thus our carbon footprint a little  as well. Luckily their aliases will join in to help us out.  (see image above)

 

Ruukku #11 is published!

 

 

Ruukku #11 is published! Contributors for this issue are Stephen Bain, Mieko Kanno, Anu Vehviläinen, Elisabeth Belgrano, Elina Seye, Lea Kantonen, Pekka Kantonen, Hanna Järvinen, Pilvi Porkola, Tero Nauha and Annette Arlander.

“In the research project How to do things with performance, we have focused on performance in a broad sense. Although performance is mostly understood in a broad sense as a “doing”, there is a tendency to hark back to the colloquial uses of the word associating to performing arts, and the idea of “showing doing”. This is also the way performance is understood by many of the contributors to in this issue. We want to emphasize a wider understanding of performance as a process, and thus also a more-than-human activity.” Read the full editorial here

Thank you for joining with us at Publics for the launch!

Ruukku Journal at Publics 25 May 6 pm

Welcome to celebrate the publication of Ruukku Journal on How to do things with performance at Publics on 23 May at 6pm. Sturenkatu 37-41.

Tervetuloa juhlimaan Ruukku 11 Miten tehdä asioita esityksellä numeron julkaisemista, Publics 23.5. Klo 18. Sturenkatu 37-41. Tilaisuus on englanniksi.

More information / lisätietoja here

How to do things with performance?

Not only what should be done, but how it should be done is today a question as relevant as ever. And some argue we should actually do less, and think a bit more, for example how we do what we do. In the research project How to do things with performance, we have focused on performance in a broad sense, asking what can be or could be done with performance and how.

How to do things with performance? -research project is proud to present the 11th issue of Ruukku – Studies in Artistic Research devoted to the theme. How to do things with performance? And we are proud to collaborate with Publics in organising a seminar-party to launch it.

Contributors to the issue include Mieko Kanno, Anu Vehviläinen, Elisabeth Belgrano, Lea and Pekka Kantonen, Elina Seye, Stephen Bain as well as the editors Annette Arlander, Hanna Järvinen, Tero Nauha and Pilvi Porkola.

Come and celebrate the publication of How to do things with performance? Ruukku 11 with us at Publics on 23 May at 6 pm, address: Sturenkatu 37-41 4b 00550 Helsinki

For more information about Ruukku – studies in artistic research and this issue, see http://ruukku-journal.fi/en/issues/11/call

For more information about the research project, How to do things with performance? see https://www.researchcatalogue.net/view/281037/281038 or https://www.uniarts.fi/en/howtodothingswithperformance

For more information about Publics, see https://www.publics.fi/

The Expositions in Ruukku 11 How to do things with performance?

Stephen Bain: Strategies of Fiction.

Mieko Kanno: Algorithmic Thinking and Musical Performance.

Anu Vehviläinen:  Quest for a Breathing Performance.

Elisabeth Belgrano: A Singing Orna/Mentor’s Performance or Ir/rational Practice.

Lea and Pekka Kantonen: Indigenous Knowledge. Performance Art and the Faltering Act of Translation

Elina Seye: Practices of Performing at Senegalese Sabar Dance Events.

Hanna Järvinen: Re-imagining: A Case-study of Exercises and Strategies

Pilvi Porkola: Objects that matter – performance art and objects

Tero Nauha: The experience of ’something’ in performance

Annette Arlander: Return to the site of the Year of the Rooster

 

Residenssissä Ateenassa

20190410_134541

Vietin huhtikuun Ateenassa, Suomen Ateenan-instituutin säätiön residenssissä. Alkukuusta asunnossa majaili myös kollegani Salla Salin, jonka kanssa suunnittelimme tulevaa projektiamme ”Riisinjyvä ja vähän pölyä” (tulossa v. 2020). Kiertelimme museoita ja nähtävyyksiä ja pohdimme niiden materiaalisuutta. Miksi joku ruukun palanen on arvokkaampi kuin toinen? Mitä vitriiniin asettaminen kertoo esineen arvostuksesta? Miten esineestä tulee jonkun asian symboli?

20190417_140029

Entä miksi matkustaa kirjoittamaan residenssiin? Ensinnäkin siksi, että paikan vaihtaminen tekee ajattelulle hyvää. Kun täytyy miettiä, että minne tämä bussi nyt olikaan menossa tai mistä kaupasta saa gluteenittomia tuotteita, se kaikki tarkoittaa, että täytyy irrottautua arkirutiineista ja ajatella uudelleen. Toiseksi siksi, että vieraassa paikassa voi olla helpompi keskittyä, ei ole samanlaista sosiaalista elämää ja kaikkia niitä menoja, joista muka ei voi kieltäytyä. Työryhmätyöskentelyn kannalta residenssit ovat erityisen arvokkaita, koska vihdoinkin on aikaa olla jonkun asian äärellä vähän kauemmin, vähän hitaammin. No, sähköposti on tietysti aina ja kaikkialla, joten ihan kaikesta ei pääse eristäytymään.

20190404_161943

Kaupungeilla on myös oma tunnelmansa. Aluksi hätkähdin Ateenan rappiota, laudoitettuja ikkunoita ja kaikkialle yltävää graffitien kirjoa. En ole käynyt Ateenassa aiemmin, joten en osaa sanoa, onko kaupungin rapistuminen seurausta muutama vuosi sitten tapahtuneesta talouskriisistä, vai onko se alkanut jo aiemmin. Sitten siihen tottui, ja kiinnitti huomionsa muihin asioihin, kaupungin omanlaisuuteensa: supermarketeissa soi kokeellinen jazz, parvekkeilla kasvavat sitruunapuut ja kulmille on jätetty ruokaa ja vettä kaupungin lukemattomille kissoille.

20190417_140128

Residenssin vaarana on tietysti se, että matkustaa niin kiinnostavaan paikkaan, että haluaa nähdä paikasta kaiken ja unohtuu vaeltamaan raunioissa ja loputtomissa museoissa. Unohtuu katsomaan seireenin jalkoja, uskoo kuulevansa niiden muinaisen laulun ja päätyy pohtimaan, miksi ihmeessä tutkin tätä mitä tutkin, kun voisin tutkia seireenejä…

Loppukuusta kirjoitin tutkimustani. Koko talven kirjoitus oman pöydän ääressä on takkuillut, mutta nyt vihdoin sekin sujui.